Uhmaikä - koko ikä?

Muistan jo raskausaikana, miten minua varoiteltiin (tai suorastaan peloteltiin) tulevista uhmista, joita lapsi tulee käymään läpi. Selväksi tehtiin, että koko lapsuus on aivan hirveää uhmailua ja tuhmailua liikkeelle lähdöstä alkaen. Siitä rytäkästä kun selvitään, onkin aika hypätä murrosiän haasteisiin. Toisin sanoen, lapsen kanssa ei ole muuta kuin uhmaa uhman jälkeen, ja lapsen kasvatus on vaikeaa.

Poika lähti hyvin aikaisin liikkeelle. Varoitteluista huolimatta, en joutunut ongelmiin. En joutunut siirtelemään tavaroita kirjahyllyllä ylemmäs pikkukäsien ulottuvilta, tai leikkaamaan pitkiä hiuksiani ettei niissä roikuta. Minun ei myöskään tarvinnut huolestua kiusaisiko lapsemme koiraa. Hän ei ikinä edes yrittänyt repiä karvoista tai muutakaan inhottavaa, vaikka pörröinen karvapää koiramme olikin. Siitä olisi varmasti saanut pienillä käsillä hyvänkin otteen. Joskus harvoin jos jouduin jostain pienestä asiasta huomauttamaan, maksimissaan 3 kertaa piti kieltää. Yleensä kuitenkin kerta riitti tottelemiseen.

”Ei” on vahva sana, kun perustelee miksi joku on "ei".

Kaksivuotisuhma, minä itte, oli kevyt. Syy siihen saattaa löytyä siitä, että alusta asti olen antanut hänen yrittää ja tehdä itse. Hänen ei siis tarvinnut pyrkiä todistelemaan että ”minä itte” osaa ja haluaa tehdä. Samaan aikaan käytiin läpi ”mä haluan”-vaihe, mutta sekään ei juuri näkynyt. Keskustelemalla asioista ja sen jälkeen siirtämällä huomio toisaalle ollaan aina päästy yli näistä pienistä ”kohtauksista”. 

Kolmevuotisuhma, voiman ja äänenkäytön multihuipentuma. Raivokohtauksia ja turhautumisia. Meillä tämä oli oikeastaan ensimmäinen uhma, joka selvästi näkyi. Lähes joka päivä sai esittää kysymyksen ”menetkö kolmeksi minuutiksi nurkkaan?”. Harvoin sinne kuitenkin mentiin, koska itse kysymys herätti jo olotilan lapsessa, että nyt on joku mennyt pieleen. Yleensä suuttumisen aiheuttaneen asian pohtiminen aikuisen kanssa rauhallisesti auttoi laannuttamaan kiukun. Tarpeen tullen kiristin ääntäni, mutta yletöntä karjumista ei ollut tarvetta pitää.

Neljävuotisuhma on käynnissä parhaillaan. ”Mä menen sitten yksin sinne!”-tyylinen lause + rusinainen naama on hyvin tavallinen näky. Usein kuuluu myös perustelut ”mutku mun pitää…” + asia, joka on kielletty tai muuta vastaavaa. Lapsi kokee olevansa hyvin itsenäinen olento, eikä pelkää näyttää sitä. Vanhemmatkin ovat ensimmäistä kertaa pihalla kaikesta, hänen mukaansa. Tietysti pitää muistaa, että hänellä on oikeus päättää puheensa sanaan ”piste!”, tämäkin hänen mukaansa.

Vaikka tämä on selvää uhmaa, en koe mitenkään turhautuneeni häneen tai epäonnistuneeni vanhempana. En edes vaikka uhmakiukku toistuisi uudelleen jonkun saman asian takia. Kiukkukohtaukset käsitellään (kuten koko hänen ikänsä on käsitelty) joko niiden tullessa välittömästi, tai sitten heilahtaa nurkkarangaistus, jonka jälkeen keskustellaan mikä meni vikaan. Keskustelun aika määräytyy tilanteesta ja hänen silloisesta kuunteluhalustaan riippuen. Joskus hän tajuaa itsekin toimineensa väärin, ja menee vapaaehtoisesti nurkkaan, pyytää anteeksi tai vetäytyy huoneeseensa mutisemaan ja manaamaan. Toiminta riippuu täysin tilanteesta.

Lapsen on tärkeää saada tuntea, että tunteet saa näyttää, oli ne mitä tahansa. Pitää vain tietää missä rajat menevät. Myös kunnioitus (molemmin puolin) on olennaista. Lapsen tulee kuunnella komentoja, ja aikuisen tulee kunnioittaa lapsen tunteita ja purkauksia, eikä tyrmätä/kieltää niitä. Aikuisen tulee tukea lasta tunteidensa kanssa, ja opettaa hallitsemaan niitä. Uhma on täysin terve ja tärkeä vaihe lapsen kehityksessä.

Huolimatta uhmasta olen iloinen, että meillä asustaa edelleen kiltti ja reipas poika. Hän ei kiusaa muita, hän tykkää auttamisesta, kotiaskareet tulee tehtyä hyvällä innolla ja uusia asioita opetellaan suurella motivaatiolla. Läheisiään hän kohtelee suurella sydämellä, ja tuskinpa häntä herrasmieheksi turhaan kuvailtaisiin. Olen melko varma, että jos kotonamme annettaisiin uhmalle väärällä tavalla huomiota (tai jätettäisiin huomiotta), hän ei osaisi käsitellä tunteitaan niin hyvin. Silloin hän ei kyllä pystyisi olemaan esimerkillisenä tukilapsena päiväkodissaan. Tukilapsena olosta teen myöhemmin oman kirjoituksensa.

Nähtäväksi jää, mitä vielä on edessä. Vielä tulee uusia uhmia ennen koulua, ennen murrosikää ja vielä aikuisuuden kynnyksellä.

Ehkä uhmaikä onkin koko ikä.

Poikamme havainnollisti miltä uhma näyttää.

HUOM.

Jos tuntuu, että lapsen uhma vie voimat, muistakaa että apua saa esimerkiksi neuvolan kautta – kaikilla lapsilla ei ole todellakaan helpot uhmat, eikä kaikilla aikuisilla niin paljoa voimavaroja itsessään vanhempana, jolloin uhma voi paisuttaa arjen ongelmia huippuunsa.