Tukilapseus – uhka vai mahdollisuus?

Tavallinen varhaiskasvatus-keskustelu päiväkodissa. Odotuksinani kuulla miten pojalla on mennyt, ja mitä ollaan opittu. Toiveenani kehitellä uusia suunnitelmia oppimista ajatellen. Uusia tavotteita. Yhtäkkiä tulee lause….

”Me ollaan mietitty tässä jos *lapsen nimi* vaihtaisi päiväkotiryhmää.”

Ensimmäiseksi aloin pohtimaan, että miksi ihmeessä. Juuri he olivat kertoneet miten hyvin kaikki on mennyt, miten kiltti hän on ja miten nopea hän on oppimaan. Kaikki kunnossa. Pelkäsin kiusaako joku poikaani mutta samalla tiesin, että jos niin olisi tietäisin siitä kyllä.

”Ollaan ajateltu että hän olisi sopiva tukilapseksi meidän integroituun ryhmäämme.”

Tukilapseksi? Mikä se on? Miten ja miksi? Miljoonat kysymykset tulvivat mieleeni, luulen että se myös näkyi naamastani. Seuraavaksi sain tarkan selityksen, mitä tukilapsena oleminen tarkoittaa. Sain pohdinta-aikaa runsaasti. Vastasin kuitenkin jo seuraavana päivänä.

Olin pohtinut asiaa itseni kanssa (itsehän minä sen päätän kuitenkin viime kädessä), mutta juttelin asiasta kuitenkin lähipiirimme kanssa. Mietin, vaikuttaako esimerkiksi vilkkaiden lasten käytös huonona oppimismallina pojalle, tai satuttaako joku häntä saadessaan hepulin. Mietin, alkaako hän näkemään painajaisia. Toisaalta pohdin, että tottakai on hienoa jos hän pystyy tarjoamaan apua sitä tarvitseville. Mietin myös, kuinka hyvää se tekee pojan itsetunnolle, että saa auttaa. 

Lohtua voi saada nallesta, mutta myös tukilapsesta.

Tullessani siihen tulokseen että suostumme, juttelin asiasta vielä pojalle. Piti miettiä tarkkaan miten asian kuvailen hänelle. Kerroin hänelle että on lapsia, jotka ei välttämättä osaa leikkiä tai käyttäytyä nätisti ruokapöydässä. Jotka ei välttämättä tiedä, että lyöminen on väärin, tai jotka ei malta pysyä paikallaan. Jotka näyttävät erilaisilta kuin muut. Sitten kysyin, tahtoisiko hän olla avuksi heille. Poika innostui ideasta välittömästi, ja alkoikin kertomaan tutuilleen miten alkaa opettaa muita lapsia.

Hän on ollut nyt muutaman kuukauden tukilapsena, ja hyvin on mennyt. Kavereita on tullut, ja hauskaa on ollut. Vaikeita tilanteita ei ole tullut eteen, eikä painajaisia tai muitakaan ole ilmennyt.

Minusta on hienoa, että hän on esimerkkinä siellä muiden tukilasten kanssa, joten voin suositella sitä muillekin, joille tukilapseutta tarjotaan.

Kuten sanottu, erilaisuus on rikkaus.

Oma pikkuinen päiväkodissa

Reppu selkään, lapsi rattaisiin ja ulos. Vatsanpohjassa tuntuu pientä kutinaa, ja mielessä pyörii kymmeniä kysymyksiä. Olotilat heittelevät laidasta laitaan. Saavutaan oven taakse. Soitetaan ovikelloa. Kädet tuntuvat hikoilevilta. Lapsi katselee ympäristöä suurilla silmillään. Ovi aukeaa. Kuuluu paljon lasten leikkien ääniä. Iloiset kasvot ottavat tulijat vastaan.

Ensimmäinen päiväkotipäivä on alkamassa.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin että nyt lähden oikeasti yksin kouluun ja poika jää hoitoon. Olimme toki käyneet tutustumassa pariin otteeseen päiväkodissa, mutta nyt en enää jäänytkään seuraksi. Poika oli vasta 8kk. Minun pieni vauvani. 

Tuntui, että koulussa katsoin sekunnin välin puhelintani. Mitä jos hänelle onkin sattunut jotain? Mitä jos hän on kaatunut yrittäessään kävellä, ja lyönyt päänsä? Mitä jos joku on hänelle ilkeä? Mitä jos hän ikävöi niin, ettei nauti olostaan yhtään? 

Arkistojen kätköistä, ensimmäinen päiväkotipäivä tänä syksynä.

Päivä meni kuitenkin hyvin. Kuten seuraavatkin päivät. Luulen, että äitiä jännitti enemmän kuin poikaa.

Valmistumiseni jälkeen muutimme, ja aloitin uudessa koulussa. Taas sama homma, että jännitin hänen päiväkodissaan oloa enemmän kuin sitä, että matkustan itse aivan tuntemattomaan. Nyt poika oli jo päälle 2,5 vuotias. Silti tuntui, että vien taas sen saman pienen vauvan hoitoon.

Vaikka pojumme on todella itsenäinen ja kiltti tapaus, niin pelkäsin silti, että pärjääkö hän siellä varmasti. 

Juuri kun sain totuttua siihen ajatukseen, että hän menee sinne päiväkotiin, hän aloitti tänä syksynä tukilapsena olemisen. Se tarkoitti tietysti ryhmän vaihtoa. Taas uusi jännitys.

 

Minua jännitti se, millaisia lapsia siellä hänen kanssaan on. Pohdin myös, miten hän suhtautuu kaikkiin erilaisiin lapsiin. Toivoin toki parasta. Tähänkin asti jännitykseni on ollut turhaa, ja kaikki on sujunut hyvin. 

Ehkä kuuluu äitiyteen, että huolehtii ja murehtii vähän turhistakin asioista. Mitä hätää lapsella voi olla päiväkodissa, jossa tiedän, että hänestä huolehtii ammattitaitoiset mukavat ihmiset? 

Taitaa tulla samat pelot vielä, kun ”pieni vauva” aloittaa koulutien.

Valkaisuainetta mustiin sukkiin

Vatsassa tuntuu möyrivän kokonainen norsulauma, pulssi saattaa kohota, kädet voi alkaa täristä, mieli täyttyy negatiivisista ajatuksista…

Mustasukkaisuus – koko kehon valtaava tunne.

Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista.

”Jos vain voisin päästä toisen pään sisään..” on varmasti tuttu tunne monelle ihmiselle. Mustasukkaisuus on siitä jännä tunne, että pienissä määrin se on hyväkin asia, mutta liiallisuuksissa johtaa pelkästään tuhoon. Kaikkea ei tietysti voi eikä pidäkään sietää, mutta rajansa kaikella. Jokainen ihminen on kuitenkin yksilö ja toista ei voi kahlita – vaikka ehkä haluaisikin.

Mustasukkaisuus pitää oppia tunnistamaan itsestään. Tulee osata hahmottaa, onko mustasukkaisuus liiallista. Jos se alkaa hallitsemaan elämää, lopputulema on nähtävästi se, että mustasukkainen henkilö ajaa itse suhteensa loppuun. Kukapa jaksaisi elää jatkuvan valvonnan ja epäilyksen alla?

Jos tuntee mustasukkaisuutta, on hyvä alkaa pohtia mistä se johtuu.

Onko menneisyydessä luurankoja, jotka jäänyt kummittelemaan mieleen? Epämukavat tuntemukset voivat juontaa juurensa pitkänkin ajan taakse, joten on hyvä kurkistaa taaksepäin.
Onko tarvetta tehdä itsetutkiskelua ja pohtia omia ajatuksia itsestään? Monesti nimittäin epävarmuus itsestä ajaa mustasukkaiseksi. Pelkää ettei kelpaa kumppanille sellaisenaan.
Onko suhde jotenkin epätasapainossa? Esimerkiksi jos toinen pääsee vapaailtoja viettämään useammin, on riski, että kotona oleva lasten kanssa puolisko alkaa tuntemaan negatiivisia tunteita. Tärkeää on pyrkiä tasapuolisuuteen.
Onko suhteessa tarpeeksi läheisyyttä ja rakkauden osoituksia? Alkuhuuman loputtua läheisyys voi kuihtua arjessa. Se saattaa tehdä loven luottamukseen. Kannattaa panostaa arvostuksen osoittamiseen.

Voihan mustasukkaisuus johtua myös väärin käsitetyistä tilanteista. Harvoin mustasukkaisuus on loppujen lopuksi oikeasti aiheellista. Ja jos on, voi melkein miettiä onko suhteessa syytä olla. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kestää. Puhuminen on tärkeää, ennen kuin alkaa toiselle pitämään kunnon saarnaa. Muistutan myös, että jos kumppanisi on jatkuvasti esimerkiksi iskuyritysten uhrina, se ei ole välttämättä kumppanisi vika.

Mustasukkaisuudesta puhuminen voi olla haastavaa. Mustasukkainen henkilö saattaa jopa hävetä tuntemuksiaan, mutta se palkinto minkä puhumisesta saa – se on sen arvoista. Liialliseen mustasukkaisuuteen on myös saatavilla ammattiapua.

Jos ja kun syy epäilyksiin on ollut turha – suhteesta tulee keskustelun jälkeen entistä vahvempi.

Hän kuitenkin on sinun, eikä kenenkään muun kanssa.

Syy miksi otan mustasukkaisuuden puheeksi opiskelijaäidin blogissa on yksiselitteinen – mustasukkaisuus voi tulla kenelle vain.

Sitä pitää osata käsitellä, niin kaikki pysyy kontrollissa.