Kouluprojektin loppu

Kuten tiedätte, aloitin tämän blogini kouluprojektin kautta lokakuussa. Tarkoituksenani oli kirjoittaa opiskelijaäidin elämään liittyvistä asioista kolmesti viikossa joululomaan asti.

En tiedä, onko nämä uutiset positiivisia vai negatiivisia teidän mielestänne, mutta saavutin blogin suhteen asettamani tavoitteet jo lähes kuukauden etuajassa. Sen seurauksena tässä on viimeinen kouluprojektina toteutettava blogikirjoitukseni tällä erää. 

Huolimatta kouluprojektin loppumisesta, Mediamamma ei silti hiljene.

Kuten tiedätte, minulla on myös radio-ohjelma. Sen podcastit tulen linkittämään ainakin Mediamamman facebook-sivulle (paina tästä, niin pääset sinne suoraan). Myös valokuvaprojektini portfolio tullaan julkaisemaan Mediamamman kautta. Muutenkin kouluprojekteissani hyödynnän Mediamammaa jatkossakin. Ja varmasti jos tulee asiaa joihin haluan ottaa kantaa, teen sen edelleenkin tämän sivuston kautta. Suunnittelen myös parhaillaan kevätlukukaudeksi uusia blogihaasteita itselleni, joten pysykää linjoilla.

Havaintoja ja fiiliksiä tästä projektista?

Aamun tunnelmaa hautausmaalta. Olin matkalla
krematorioon tekemään lehtijuttua.

Kun aloitin tämän, ajattelin että hyvä jos joku edes käy lukemassa. Eilen meni 21 000 kävijää rikki, joten selvästikin joku lukee tätä. Näin lyhyessä ajassa saavutettu suosio yllätti minut täysin. Omakin motivaationi blogia kohtaan oli suuri, ja pidin siitä että aiheutin keskusteluja. Minuun myös oltiin muutaman kerran suoraan yhteydessä asioiden tiimoilta, ja sain hyviä palautteita. Kaiken tämän vuoksi minulle ehdotettiinkin monta kertaa suoraa jatkoa tälle, mutta minulla on nyt niin paljon rautoja tulessa, että palaan mielummin kohta uuden systeemin kanssa. Kuten aiemminkin sanoin, Mediamamma ei ole katoamassa yhtään mihinkään.

Vaikka en itse ajatellutkaan kerääväni niin paljoa lukijoita, on pakko myöntää oman henkilökohtaisen facebookini lisäksi täälläkin, että tuo rakas kihlattuni oli tällä kertaa oikeassa. Hän oli hyvin varma, että minun taidoillani tämä projekti onnistuu. Silloinkin kun itse ihmettelin 15 000 kävijää, hän uskoi, että kyllä kohta tulee helposti täyteen 20 000 kävijää. Muutenkin hän on tukenut minua tämän tekemisessä ideoinnista lähtien, kuten hän tukee minua muissakin projekteissani. Kiitos siitä. 

Kiitos myös muille, jotka ovat haastatteluillaan tai muutoin auttanut minua tämän blogiprojektin etenemisessä, ja suuri kiitos tietysti lukijoille, jotka ovat seuranneet projektiani.

Tie aikuisuuteen

Aikuisuuden määrittäminen on tavallaan hankalaa. Voidaan ajatella ihmisen aikuistuvan saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, eli täyttäessään 18 vuotta. Voidaan ajatella ihmisen aikuistuvan silloin, kun muutetaan pois vanhempien luota. Voidaan ajatella ihmisen aikuistuvan työpaikan saannin jälkeen.

Itse koin aikuistuneeni vasta saadessani lapseni. Jouduin ottamaan vastuun muustakin kuin itsestäni, ja tulin hyvin tietoiseksi siitä, että valintani vaikuttavat aina häneen jollain tapaa. En ollut enää se joka kysyy neuvoa perheen aikuiselta, vaan olinkin se aikuinen jolta kysytään neuvoa ja esimerkkiä.

Olen huomannut aikuistumiseni toki monista asioita, mutta lauantaina aikuistumiseni ja elämän varrella muuttumiseni hyppäsi esiin varsin oudolla tavalla. 

Mieheni oli töissä yömyöhään, joten kulutin aikaani lukemalla kokonaan "Nikki Sixxin maailma"-kirjan (engl. This is gonna hurt. Music, photography, and life trough the distorted lens of Nikki Sixx). Olin lukenut kirjan muutaman kerran aiemmin, viimeisin kerta oli vuonna 2012.

Syyslomamuistoja 2012

Lukiessani muistin viimekertaisen lukukokemukseni. Olin syyslomareissulla menossa tapaamaan ystävääni Joensuuhun ja siskoani Jyväskylään. Kulutin monta tuntia kestävät junareissuni lukemalla tuota teosta. Silloin olin 20v sinkku. Opiskelin alaa, josta halusin ainoastaan kielelliset taidot. Muuten minua ei kiinnostanut muu kuin musiikki ja teatteri. Luonteeltani olin vilkas ja menevä. 

Syyslomamuistoja 2012

Tällä lukukerralla luin kotisohvalla hiljaisuudessa, kun lapsi nukkuu viereisessä huoneessa. Koulutehtävät oli kaikki tehtynä, vihdoinkin alalla joka oikeasti kiinnostaa. 

"Ihmiset haluavat usein tietää, miten voin olla suosittu maailmankuulu rocktähti. Tai miten minulla on vaatemerkki ja olen menestynyt kirjailija, jolla on oma radio-ohjelma ja neljä lasta ja kaiken lisäksi vielä näin viileä fleda. Vastaan aina, että älkää unohtako valokuvausta."

Nuo sanat lukiessani pääni päälle syttyi lamppu. 

Ennen minua kiinnosti lukea lähinnä Nikki Sixxin toilailuista ja sekoiluista. Arvostin suuresti toki silloinkin hänen musiikillisia kykyjään, mutta kyllä siinä rocktähden elämässä kiinnosti ne hurjemmatkin asiat. Tällä lukukerralla kiinnitin huomioni välittömästi kirjan suht alussa oleviin lauseisiin, joihin pystyin samaistumaan.

En ole suosittu rocktähti tai kirjailija, enkä sellaisiksi pyrikään. Minulla ei myöskään ole omaa vaatemerkkiä. MUTTA... 

Biisejäni on kyllä julki ja olen pärjännyt hyvin laulukisoissa. Minulla on blogi, joka saavutti odottamattoman suosion alusta alkaen. Olen usein kuullut positiivista palautetta kirjoitustaidoistani, ja tekemiäni juttuja on julkaistu. Minulla on oma radio-ohjelma, ja vaikka se julkaistaan vain kampusradiossa, olen siitä ylpeä. Minulla on lapsi. Fledasta en mene sanomaan mitään, koska lähinnä sen liika paksuus ja pituus ottaa minua nuppiin, vaikka toiset on niitä kehuneet ja jopa kadehtineet. Sitten vielä valokuvaus. Kyllä, tulee sitäkin tehtyä - varsinkin nyt kun olen kuvaillut asioita blogiin, sekä teen kouluun valokuvaprojektia, jossa haastan itseäni kuvaamaan erilaisissa tilanteissa.

Niin hassulta kun se kuulostaa, tajusin lukiessani tuota kohtaa, että olen saavuttanut elämässäni jotain. Olen muuttunut. En ole enää se parikymppinen joka seilaa elämäänsä läpi vähän miten sattuu, ja hihittelee rokkareiden munauksille. Olen vastuullinen vanhempi, joka pystyy samaistumaan fiksuihin asioihin, ja kunnioittamaan tärkeitä saavutuksia.

Myös oikeanlainen itsevarmuus on kasvanut iän myötä, ja pystyn rehellisesti sanomaan olevani hyvä jossain. Ja juurikin nuo ylempänä luettelemani asiat ovat niitä, joista pystyn sanomaan ylpeänä onnistuneeni.

En olisi ikinä uskonut, että jonkun kirjan uudelleen lukeminen vuosien jälkeen toisi niin valaisevan kokemuksen. Se kokemus ja tunne jatkui koko kirjan läpi. Kiinnitin huomioni aivan erilaisiin juttuihin, ja ajatukseni pyörivät täysin erilailla, kuin silloin junassa.

Yhtenä hyvänä esimerkkinä aikuistumisestani käytän hyödyksi vielä toisen lainauksen, jossa Nikki kertoi valokuvaprojektistaan: "Olen tehnyt kaikkeni päästäkseni paikkoihin, joita useimmat ihmiset välttelevät."  Ennen minäkin halusin päästä sellaisiin paikkoihin, mutta vääristä syistä. Olin vain utelias ja tyhmä. Nykyään haluan siksi, koska nautin maailmankuvani laajentamisesta sekä siitä tunteesta, kun ihmiset ihmettelevät miten taas onnistuin. Viimeisin tempaukseni oli päätös tehdä lehtijuttu krematoriosta, joten se liene tarpeeksi hyvä esimerkki.

Seuraava blogi taas ylihuomenna, uutisia luvassa.

Stereotypioita opiskelijavanhemmista

Opiskelijavanhemmista kuulee usein jos jonkinlaista stereotypiaa. Ajattelin tarttua aiheeseen, ja haastattelin perhepäivähoitaja Saria sekä päiväkotitäti Miaa asian tiimoilta. Taustatietoa heistä sen verran, että Sarilta löytyy kokemusta lasten kanssa työskentelystä lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta, Mialta löytyy sekä omakohtaista kokemusta opiskelijaäitinä olemisesta, että lähes vuoden työkokemus alalta.

Kumpikin on kohdannut stereotypioita opiskelevista vanhemmista.

Sari kertoi esimerkiksi, että yleisten harhaluulojen mukaan opiskelijavanhempien lasten vaatteet ovat kuluneempia ja lapset kaipaavat enemmän huomiota osakseen. Mia puolestaan kertoi esimerkkinä kuulleensa usein lauseen ”Hankin lapsia sitten, kun on vakituinen työ ja varaa elättää lapsi”.

Ei kovin mukavan kuuloisia lauseita, eikö totta?

Heti pääsee käsitykseen, että opiskeleva vanhempi on auttamatta köyhä, lapset kierrättävät vaatteita niin kauan kuin vain vähänkin mahdollista, ja opiskelu vie kaiken aikuisen huomion minkä seurauksena lapsi etsii huomionsa muualta. Näihin stereotypioihin olen itsekin törmännyt, sen lisäksi että usein olen huomannut ihmisten kyseenalaistavan oman jaksamiseni.

Sekä Sari että Mia olivat sitä mieltä, ettei opiskelijoiden lapset eroa mitenkään työssäkäyvien tai edes työttömien lapsista. Päinvastoin, Sarin mielestä esimerkiksi usein nimenomaan opiskelijavanhemmat ovat aina ajallaan paikalla hakemassa tai tuomassa lasta hoitoon. Mia puolestaan otti esiin enemmän taloudellista näkökulmaa. Hän kertoi itsekin pystyneensä hyvin elättämään lapsensa opiskeluistaan huolimatta, eikä koe itseään mitenkään huonoksi vanhemmaksi vaikka onkin opiskellut lapsen ollessa pieni.

Shoppailin lapselle kengät, vaikka opiskelija olenkin.

Minun mielestäni myös raha-asiat ovat asenteesta kiinni. Ymmärrän kyllä köyhyyden todellisen olemassaolon, mutta ihan itse sen voi laskea fiksusti mihin ne vähäiset rahat käyttää. Muistan itselläkin olleen tiukkaa, mutta miinustin omista menoistani jos tarve. Silloin ainakin lapsi sai kaiken tarvitsemansa. Sama periaate minulla on edelleen, että lapsen tarpeet ensin.

Ajallisesti mietittynä opiskeleva vanhempi tarvitsee tietysti paljon aikaa koulunkäyntiin, mutta kuten meidän asiantuntijammekin vastasi: "Yhtälailla työssäkäyvien lapset ovat päivähoidossa välillä pitkään, ja se on ihan normaalia". Muistutan vielä, kuten olen aiemmissakin blogeissani kertonut, lapsen voi ottaa mukaan ihan vaikka niihin kodinaskareisiinkin, koska niidenkin parissa puuhastelu on yhteistä tekemistä ja yhdessä olemista. 

Loppuun voisin vielä tiivistää Mian sanoin: 

Jokaisessa elämäntilanteessa on omat haasteensa, 

siihen ei rahatilanteet tai muut vaikuta pelkästään.

Näihin tunnelmiin, rentouttavaa viikonloppua!

Virtuaalinen minä vs. oikea minä

Oletteko koskaan miettinyt, miten paljon ihmisten persoona voi muuttua internetissä?

Someaika on paljastanut hyvin mielenkiintoisia puolia ihmisistä, tässä tekstissäni käyn vähän niitä läpi. 

Kuvassa näkyy viimeisen päälle siivottu sohva. Tyynyt koristavat hyvin ihanasti sitä, juuri millilleen järjestyksessä. Sohvan vieressä on pöytä, jossa on kauniita tuoreita kukkasia - mies on varmasti tuonut ne tehdessään jokatuntisen yllätyksensä. Sohvalla istuu nainen aamukahvilla. Luonnollisesti meikattuna ilman filtteriä. Aamutunnelmaa. Ainiin, mutta tottakai meikaamattomana tarkoittaa sitä, että on kuitenkin ripset laitettu, meikkivoidettakin voi olla, ja vähän muutakin. Se on silti "Le Natural". Tuohon termiin ei myöskään lasketa hiustenpidennyksiä ja tekokynsiä, ei siitä sen enempää. No kuitenkin, tukkakin on sopivasti sekoitettuna ja poseerataan. Siltähän jokaisen aamu näyttää vai mitä? Muutenkin täytyy saada elämä näyttämään hienolta, varsinkin kuvien kautta. Edelleen, ilman filttereitä. 

Ymmärrän sen, jos joskus laittaa kuvaa kun on jotain erikoista. Mutta jos laittaa joka päivä, tunnin välein kuvia hehkeästä ylisiististä elämästä, se ei varmasti ole niin. Kuvan lavastaminen on todennäköistä silloin. 

Entä kirjoituspuoli?

Osa ihmisistä vaikuttaa tosi takakireiltä teksteissään. Suorastaan piruilevilta. No ymmärtäähän sen, kun ei kirjoitusta voi tulkita samalla tavalla kuin kuultua puhetta. Osa puolestaan kuulostaa epävarmalta, koska viljellään pistepistepiste-meininkiä. Ja kyllä, se "..." täytyy laittaa joka lauseen jälkeen. Sitten on vielä tapaukset, jotka kirjoittavat vain isoilla kirjaimilla, toisin sanoen huutaen. 

On myös tekstin sisällölliset jutut mitä en ymmärrä. Kirjoittaa asiat eri tavalla kun on. Ihmiset tietää totuuden, että Pirkkopetteri on aivan hirveä ylivilkas lapsi, mikä tekee 90% ajastaan tuhmuuksia. Mutta eiköhän se ylpeä äitee tai isäukko käy kirjoittamassa Pirkkopetterin saaneen vähintään hymypatsaan ja Nobelin rauhanpatsaan. Tai sitten ihmiset tietää pariskunnan olevan eron partaalla, toisen käydessä jo uuden kumppaniehdokkaan luona. Somessa kuitenkin hehkutetaan ikuista avio-onnea, ja vannotaan rakkautta. Otetaan vielä yksi esimerkki. Pistät joka viikonloppu kuvia mitä kaikkea siistiä teet. Limusiinejä ja shamppanjaa. Sitähän ei tietysti tarvi mainita, että pikavip laulaa koko ajan ja niin edelleen.

Ulkonäkö, varallisuus yms. Miksi pitäisi valehdella somessa?

Jos sulla on oikeasti hyvä parisuhde, ja oikeasti varaa bailata, ja oikeasti hyväkäytöksinen lapsi niin ole hyvä, kerro siitä vain. Mutta jos ne ei ole niin, niin miksi valehtelemaan?

Mikset kerro siitä, kun lapsi maalasi taas vessaoven tussilla? Joku voisi osata vaikka auttaa, miten se käytös saataisiin loppumaan. Mikset kerro siitä, että on taloudellisesti tiukkaa? Joku voisi siinäkin auttaa sinua, esimerkiksi pääsemään jaloillesi. Eikä tarvitsisi keksiä tekosyitä jos et joskus voikaan osallistua johonkin tapahtumaan. Mikset kerro siitä, että pelkäät avioeroa? Vertaistuki on aina parasta. 

Entä ulkonäkö? Jos sinulla on vihreät silmät, miksi muokkaat ne ruskeiksi? Jos olet pyöreämpi, miksi käytät photoshopia laihduttaaksesi kroppaasi? Jos sinulla on akne, miksi otat vain silmäkuvan? Jos sinulla on meikkiä, miksi väität olevasi luonnollinen? Ja miksi ihmeessä kotisi pitää näyttää siltä, kuin se olisi suoraan jostain kuvastosta? Asunnosta jossa ei oikeasti voi asua ketään?

Jos luulet että edelliset toiminnot saa sinut näyttämään paremmalta ihmiseltä, olet väärässä. Voit olla kaunis, vaikka ottaisitkin kuvan oikeasta itsestäsi. Asuntosi voi olla kiinnostava, vaikket laittaisi niitä tyynyjä millin tarkkaan kuvaa varten. Juttusi voi olla mielenkiintoisia, vaikka pysyisitkin todellisuudessa.

Ymmärrän toki, ettei kaikista asioista haluta avautua, mutta jos kirjoitat siitä - ole edes rehellinen.

Pidä someminä oikeana minänä.

Esimerkin antaminen lapselle

Oletko koskaan miettinyt, että se miten toimit, antaa esimerkin lapsellesi? Toiminnastasi hän peilaa mielikuvia siitä, miten elämässä kuuluu toimia. 

Otetaan vaikka muutama vastakkainasettelu, kärjistetysti.

Ruokailu:
Otat ruokaa sen verran kuin jaksat syödä. Lisää voi aina hakea, mutta hävikki on turhaa. Syöt siististi, jonka jälkeen viet astiat pois ja lopetat selkeästi ruokailun. Kiität ruoasta.
VS.

Lättäät lautasesi täyteen ruokaa, sama se meneekö kaikki alas vai ei. Mäyssäät samalla kun höpiset, ja välillä teet muita asioita syömisen välissä. Kiitoskin pääsee unohtumaan.

Opiskelu/Työelämä:
Valmistelet hyvissä ajoin ennen lähtöä tavarat mukaan. Lähdet kaikessa rauhassa, koska olet varannut tarpeeksi aikaa puuhillesi. Opetat miten tärkeää on käydä koulussa/töissä ja hoitaa ne asiat. Opetat myös siinä sivussa mistä raha tulee, ja mitä sen eteen pitää tehdä. Valmistat lasta tulevaisuuden rakentamiseen.
VS.
Aamuisin puolikoomassa heität kiireellä kamat kassiin ja lähdet kiitämään stressaantuneena. Tullessasi koulusta/töistä jätät asiat sikseen ja siirryt suoraan leventämään ahteriasi sohvalle. Ai että kun oli taas raskas päivä. Huomaat ottavasi mielummin pikavippejä ja elät yli varojesi, kuin että panostamalla hommiisi tienaisit tarpeeksi. Et kerro mitään raha-asioista lapselle, tai kerro miten tärkeää on tehdä asioita.

Sosiaalinen kanssakäyminen:

Osaat tervehtiä, pyytää anteeksi ja kiittää. Kerrot tunteistasi avoimesti, ja hyväksyt muilta saman. Kuuntelet mitä vastapuolella on sanottavaa. Pysyt totuuksissa, etkä sanallisesti hyökkäile muiden kimppuun. Käytät rauhallista ääntä, ilman huutoa, vaikka ottaisi päähän. Olet avulias ja kunnioitat muita.
VS.

Käytöstavat on samat kuin navetassa, eli ei ole. Harvoin kuuntelet mitä toisella on sanottavaa, mikä johtuu siitä että olet itse ainoastaan äänessä, tai vaihtoehtoisesti olet syrjäytynyt nurkkaan tuijottamaan naama norsunahterilla omaan ylhäiseen yksinäisyyteesi. Et välttämättä edes osaa purkaa tunteitasi, ja saatat sortua helposti korottamaan ääntäsi. Kunnioituksesta ei edes tarvi puhua, ellei kyse ole tietysti itsestäsi. Sen vuoksi valehtelu ja itsensä pönkittäminen toisille sujuukin helposti.

Lapsi seuraa aikuisen esimerkkiä.

Voitte vain pohtia, kuinka edellä olevien esimerkkitapausten lapset toimivat omassa elämässään, ja miten he pärjäävät. Se on oikeasti tärkeää, mitä esimerkkiä lapsi saa. Ei hän voi tietää miten oikeasti kuuluu toimia, jos saa väärät mallit jo kotoaankin. Vaikka sinulla olisi kuinka kamala ja tylsä arki mielestäsi, niin yritä edes antaa lapsellesi positiivisempaa kuvaa ja hyviä arvoja.

Sinun tylsä arkesi on hänen lapsuutensa.

Isänpäiväfiiliksiä

Isänpäivä, päivä joka herättää tuntemuksia laidasta laitaan. Hyvää isää kohtaan tunnetaan rakkautta, ja häntä muistetaan ilolla. Välinpitämätöntä tai isän "virkaansa" laiminlyönyttä isää muistetaan ei-niin-positiivisin tuntein, joista vahvin voi olla jopa puhdasta vihaa. 

Mitä isänpäivä herättää minussa?

Itselläni on mielestäni hyvä isä. Vaikka hän oli paljon töissä tai pihahommissa kun olin pieni, sain kyllä osakseni huomiota. Sitä väännettiin kilpaa pleikkarilla (kunnes iskä hävisi tarpeeksi monta kertaa ja luovutti), ja kun olin isompi käytiin laivalla ja tansseissakin ihan keskenään. Musiikki on myös aina yhdistänyt, ollaan esiinnytty samoissa tilaisuuksissa sekä laulettu karaokea yhdessä jne. Ja muistan vieläkin iskän itseensä tyytyväisen ilmeen, kun hänen haitarillaan soittamansa biisi menikin kerrasta oikein. Hehheh.

Kuva vuodelta nakki ja herne - isä ja minä.

Isä on myös ollut aina läsnä minun synttäreilläni, jouluna, rippijuhlissa, valmistumisissani jne. Sairaalaan hän tuli katsomaan minua lähes heti, kun olin synnyttänyt poikani. Muuttoapua olen häneltä aina saanut, sekä muutakin apua jos tarve on ollut. 

Toki olen vääntänyt isäni kanssa miljoonista asioista, ja tehnyt typeriä suuttumustempauksia esimerkiksi teini-iässä... Mutta uskon, että ne asiat on jo unohdettu. Vaikka välillä saatan vieläkin tiuskia isälleni. Toisaalta, kenellepä en tiuskisi joskus.

Isoisiäni kohtaan minulla ei juuri ole tuntemuksia. Toinen pappa kuoli ennen syntymääni, ja toisen poismennessä olin niin nuori, etten juuri muista häntä. Satunnaisia muistikuvia on ruohosipulin ja omenien keräämisestä pihallamme, ja toki sairaalavuoteen ääressä tuli laulettua useammin kuin kerran. Eniten harmittaa, että muistan hänen antaneen minulle jonkun lempinimen mutta en muista mikä se lempinimi oli. 

Tänä vuonna koen erityistä kiitollisuutta ja rakkautta isänpäivää ajatellessa. Ensimmäistä kertaa lapseni saa kokea kunnon isänpäivän. Aiempina vuosina olemme toki käyneet muistamassa minun isääni, mutta siinä se sitten on (syystäkin) ollut. Tällä kertaa pääsemme viettämään isänpäivää ehjänä perheenä, plus käymme sekä minun että kihlattuni puolen pappaloissa.

Olen hyvin otettu, että poikani on otettu niin hyvin vastaan tässä suhteessamme. Kyllä sitä huomaa, että biologialla ei ole mitään väliä loppujen lopuksi. Ainut asia mikä merkitsee on se, mitä oikeasti tuntee. 

Onnellista isänpäivää toivotan erityisesti omalle isälleni, sekä kihlatulleni toivon ikimuistoista ensimmäistä isänpäivää. Te muut isät/papat, jotka ansaitsette nimikkeenne joko biologisesti tai teoillanne: Hyvää isänpäivää myös teille.

Kun lupauduin vaimoksi

Tai oikeastaan minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen - hän tiesi suostumukseni ilmankin.

Rakkaustarinoita on monenlaisia, ja niin on myös kosintoja. Niitä on yhtä paljon, kuin on rakastuneita ja kosittuja ihmisiä. 

Meidän kosinta ei ollut mikään peruskaavaa noudattava kosinta, että mies tulee ravintolassa ruusu hampaissa naisen eteen polvistuen. Sen jälkeen ojentaa sormusrasian naista kohti avaten sen samalla, ja naisen silmien eteen avautuu kiiltelevä näky timanttisormuksesta. Nainen liikuttuu ja kyynelehtien vastaa myöntävästi, "tulen vaimoksesi".

Moinen imelyys ja stereotyyppisyys sopii varmasti jollekin, sitä en kiellä, mutta mun mielestä on tärkeää toteuttaa kosinta siten, että se toimii juuri sille pariskunnalle. Sen takia persoonalliset kosinnat on enemmän mun mieleeni.

Me oltiin puhuttu kihloista jo jonkin aikaa, mutta lopulta tilanne iski päälle kihlattuni toimesta, syntymäpäiväjuhlieni jatkoilla.

Oli 25-vuotissyntymäpäiväjuhlani, ja olimme hyvällä porukalla juhlistamassa sitä. Itseasiassa jatkot olivat mieheni työpaikalla, hän oli kyllä vapaalla silloin mutta kuitenkin. Olin hyvin otettu saadessani esittää karaokelaulutoiveen hänelle. Valitsin erään laulun Marilyn Mansonilta, ja hän lauloi sen tapansa mukaan upeasti. En voinut kuin katsoa ja ihailla.

Se riemu ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Esitettyään kappaleen hän kiinnitti kaikkien huomion pienellä puhumispätkällä, ja sitten se tapahtui. Hän päätti esittää the kysymyksen, tai oikeastaan lausahduksen, kaikkien baarissa olleiden ihmisten edessä.

"Tuu tänne lavalle jos sä suostut mun vaimoks!"

Monen mielestä varmasti ei-niin-romanttinen lause tai tilanne, mutta mulle se toimi. Sinne mä  marssin lavalle tulevan aviomieheni syleilyyn ihmisten antaessa aplodeja, miettien samaan aikaan että tapahtuiko se oikeasti vai näenkö unta.

Sormukset hankittiin vasta viikon päästä. Olimme olleet koko perheen voimin ravintolassa syömässä mieheni syntymäpäivän kunniaksi. Sen jälkeen pistäydyttiin kultasepän liikkeessä. Sopivat sormukset löytyivät heti mukaan.

Älkää stressatko kosintatavasta - pääasia on, että se on kumppanin näköinen.

Mitä, miksi, milloin?

Jos olisin ollut koko ikäni koulussa yhtä kiinnostunut kaikesta ja esittänyt yhtä paljon kaiken maailman syventäviä kysymyksiä sekä vaatinut perusteluja kuin lähes neljävuotias poikani, olisin saanut varmasti paljon parempia numeroita.

On nimittäin sellainen kyselykausi päällä, että välillä ollaan kihlatun kanssa oikeasti miettimässä sopivaa vastausta. Hyvä jos itsekään tiedetään vastauksia. Välillä tulee ihmetys siitäkin, miksi lapsi edes miettii tuollaisia asioita.

Tietokirjat tulevat tässä vaiheessa tarpeeseen.

Tässä muutama esimerkkikysymys:

Mistä tämä vaahteranlehti on tehty?

Miksi pitää käydä töissä niin paljon?

Mistä paita on tehty?

Mistä kana tulee? 

Voiko kukon syödä niin kuin kanan?

Mistä riisi on?

Miksi lappalaiset asuu Lapissa?

Miksi vettä pitää nieleskellä?

Mikä on professori?

Mitä aineksia pullaan tulee?

Miksi sä olet rakastunut isiin? 

Mikä on Venäjä?

Miksi on itsenäisyyspäivä?

Miksi taivaalla on tähtiä?

Mistä sade tulee?

Miksi Saturnuksella on renkaat?

Pääseekö ilmapallolla Picon (edesmennyt koiramme) luokse?

Jos pappa on sun isi, ja isi on mun isi, niin siinä on kaksi isiä. Miksi?

Mitä veden eri syvyyksissä asuu?

Kyselyikä on haastavuudestaan huolimatta ihanaa aikaa. On ihana nähdä miten lapsi kehittyy, ja häntä kiinnostaa kaikki asiat. Parhautta on ehkä se, kun lapsi yrittää omaksua asioita ja selityksetkin ovat sen mukaiset.

Nauttikaa kyselyiästä, ja vastatkaa lapsillenne oikeasti - tulette yllättymään.

Halloween vai vainajien muistopäivä

Jenkeistä Suomeen kotiutumassa oleva juhla halloween tuntuu sekoittavan monien päitä. Jenkeissä lapset kiertävät naamiaisasuihin pukeutuneina talosta toiseen kysyen ”Trick or treat” eli ”karkki tai kepponen”. Halloweeniin myös yhdistetään kurpitsat, lepakot, hämähäkinseitit, luurangot ja muut vähän pelottavatkin asiat, jotka ovat usein kytköksissä jopa kuoleman kanssa.

Suomessa sekaannus tapahtuu pyhäinpäivään, eli vainajien muistopäivään. Monet luulevat että pyhäinpäivä on Suomen halloween, ja silloin kuuluu pistää lapset kierrokselle. Osa puolestaan pitää tuota käsitystä äärimmäisen loukkaavana.

Halloween on anglosaksisissa maissa vietettävä juhla, joka ajoittuu pyhäinpäivän aattoon, lokakuun viimeiseen päivään eli 31.10, kun taas Suomessa pyhäinpäivää vietetään esimerkiksi tänä vuonna 4.11. Koska halloweenin päivämäärä osui tänä vuonna tiistaille, ihmiset ovat hämmästelleet kuuluuko sitä juhlia edeltävänä vai tulevana viikonloppuna. Tulevana viikonloppuna se menee juuri pyhäinpäivän päälle, mikä on omiaan sekoittamaan päiviä lisää keskenään.

Mikä sitten on halloweenin ja pyhäinpäivän ero?

Halloween on alkujaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä, jolloin uskottiin että vainajien henget liikkuvat, ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Pyhäinpäivä on joskus tarkoittanut sitä päivää, kun uskottiin että pyhät miehet eli autuaat vainajat liikkuvat. Heille tarjottiin juhlaruokaa, ja heidän odotettiin kylpevän saunassa. Juhlan aika on kuitenkin eri halloweeninä sekä pyhäinpäivänä. Suomessa halloweenin aikaan on aikoinaan ollut kekri, eli sadonkorjuuhun liittyvä juhla.

Vaikka halloween tuli Suomeen 50-luvulla, silti se on vieläkin hyvin sekava käsite.

Meidän perheessä näkyy sekä halloween, että pyhäinpäivä. Halloweenkoristeita asetellaan asuntoon näkyville pariksi viikoksi, ja leikimme naamiaisasuilla. Herkutellaan myös kaikenlaisilla halloween-teemaisilla herkuilla. Emme kuitenkaan kierrätä lasta millään karkkikierroksella. Päiväkodissa heillä on halloween-aiheista askartelua ja naamiaiset. Pyhäinpäivänä puolestaan sytytän rauhassa kynttilän rakkaille edesmenneille, ja käyn haudalla jos vain mahdollista.

Toivoisin kyllä halloweenin juurtuvan paremmin suomalaiseen kulttuuriin, koska itse pidän kyseisestä juhlasta hyvin paljon. Halloween on ihana tekosyy pukeutua vaikka vampyyriksi.

PS. Kiitos teille kaikille, jotka olette mahdollistaneet blogini yli 12000 katselukertaa. Muistakaa myös käydä katselemassa mediamammaa myös facebookissa:
https://www.facebook.com/mediamamma.blogspot.fi/